”Minulla tosin ei ole suurhevosmiesten lailla kertomisia huomattavista jalostussaavutuksista, suurista hevoskaupoista tai hauskoista kilpa-ajomatkoista. Mutta sitä enemmin minulla on kokemuksia arkisesta aherruksesta pelloilla ja metsissä, siellä missä mies ja hevonen yhdessä ovat luoneet kypsempää kynnöstä tuleville sukupolville, hankkineet leipää ja viihtyisyyttä lukuisalle lapsiparvelle ja lopuksi parempaa elintasoa ja vaurauttakin.”

Antti kuoli lokakuun alussa 1968. Minä synnyin vajaa kaksi vuotta myöhemmin, enkä siis ole koskaan Antti-pappaa tavannut. Siksi lipaston laatikosta löytynyt Antin käsin kirjoittama kertomus on korvaamaton aarre! Antti oli osallistunut kirjoituksellaan Hevostalous -lehden kirjoituskilpailuun vuonna 1952.

Antin hevosmiesura alkoi jo 7 -vuotiaana, silloin hän kykeni suitsittamaan hevosen ja hakemaan sen laitumelta. Samoin kuin ajamaan hevosta lannan- ja mudanajotalkoissa. Saatuaan kansakoulun käytyä 13 vuotiaana ja hiihdeltyään yhden talven jänislankoineen metsissä Antti sai omien sanojensa mukaan ”vakituiset hevosmiehen ohjakset käteen”. Mikkolassa alettiin siihen aikaan pitää kahta hevosta, mutta talossa ei ollut muita miehiä kuin Antti ja kymmenen vuotta vanhempi Juho -veli. Veljesten isä oli kuollut muutamaa vuotta aiemmin.

Antti sai ensimmäiseksi ajohevosekseen Visu -nimisen tamman, joka oli Vilkjärven kylän ensimmäinen kantakirjatamma ja kylän paras vetohevonen. Visulla Antti ajoi muutaman talven rahtia. Varsaa veljekset eivät Visusta saaneet ja siksi heidän mielensä alkoi tehdä kookkaampaa ja hyväkulkuista siitostammaa. Syyskesällä 1919 Juho sai ostettua naapuripitäjästä Säkkijärveltä hyvän kantakirjatamman. Tämän Iri -tamman kantakirjatodistus löytyi myös lipaston laatikosta. Nämä kaksi tammaa tuntuvat olleen Antille erityisen tärkeitä hevosia.

”Tällä tammalla, niin kuin kaikilla muillakin hevosillani minun piti ajaa paljon raskaita talviajoja sillä mistäpä sitä pienviljelijä olisi muualta rahaa juuri saanut kun metsästä ja rahtitieltä.”

Sodassakin Antti oli hevosmiehenä ja hevosen hyvinvointi oli hänelle kunnia-asia. Kovassa tykistökeskityksessä oli nähty miehen seisovan hevosen vierellä, pitelevän toisella kädellä hevosta suitsista ja toisella kädellä taputtelevan hevosta. Mies oli ollut Antti Mikkola. Myöhemmin muut miehet olivat kysyneet Antilta miksei tämä hakeutunut suojaan, johon Antti oli vastannut, ettei hän voinut jättää hevosta yksin.

”Olen ajanut sotareisuilla Kalevalan laulumaita Eldankajärven jäätä kuin myös Osterjärven, Tolvajärven ja Suklajärven, eikä hevosieni olkapäissä enemmin kuin muuallakaan ole koskaan ollut kipeitä.”

Antti seurasi myös kilpa-ajoja ja näki sen ajan raviurheilun suuria hevostähtiä, Huovista ja Reippaan-Liisistä Lohdutukseen ja Eri-Aaroniin. Antti oli kertonut vaimolleen Lyydialle pelaavansa pientä peliä ja saavansa vähän voittojakin. Turun kuninkuusravireissusta Antti ei kirjoituksessaan maininnut, mutta jälkipolvet ovat kertoneet, että siltä reissulta isä Antti palasi kotiin ilman toista kenkää.

Kilpa-ajoja järjestettiin talvisin myös järvien jäillä. Vanhat kilpakärryt vanhan kivinavetan nurkassa viittaavat siiihen, että joskus Anttikin on jollain hevosellaan kilvanajoon osallistunut.

Kursivoidut ja tummennetut kohdat ovat otteita Antti Mikkolan kirjoittamasta kertomuksesta.

Kuvat Mauno Mikkolan kotiarkistoista, teksti Anna-Mari Mikkola

Tamma Irin kantakirjatodistus 23.5.1917

Antti Mikkolan hevoset Poju ja Reku laitumella 1940-luvun alussa.